Taantuma on kestänyt pian kahdeksan vuotta. Vienti ei ole lähtenyt nousuun hallituksen monista yrityksistä huolimatta. Työttömyys huitelee ennätystasolla eikä valoa näy tunnelin päässä.

Kilpailukyvyn parantamiseen tähtäävät menoleikkaukset eivät ole tuottaneet toivottua tulosta. Herää kysymys onko uudistusten painopiste ollut koko ajan väärässä paikassa. Tuotantokustannusten leikkaamisen ohella tarvitaan myös kansainvälisen osaamisen ja yhteistyön kehittämistä.

Tosiasia nimittäin on ettei Suomi tuota riittävästi korkealaatuisia tuotteita, joille olisi kysyntää maailmalla. Matalan jalostusasteen osuus on edelleen suuri. Akateemista koulutusta leikkaamalla tilanne ei varmasti helpotu.

EU-jäsenyyden myötä moni asia on mennyt toki parempaan suuntaan, ja suomalaiset ovat kansainvälistyneet ennennäkemättömällä tavalla. Tänä päivänä kuka tahansa opiskelija pääsee ulkomaille vaihtoon. Samalla kielitaito ja kulttuurierojen hallinta ovat kehittyneet parempaan suuntaan.

Tätä trendiä tulisi pyrkiä vahvistamaan nyt kun muut keinot taantuman torjumiseksi ovat osoittautuneet riittämättömiksi. Euroopan unioni, pohjoismainen yhteistyö ja kansainvälinen kauppa tarjoavat siihen erinomaiset välineet. Niihin on vain osattava tarttua.

Mitä se voisi olla käytännössä?

Euroopan laajuisten verkostojen (TEN-T) rahoituksen hakemista Suomesta Ruotsin kautta Norjaan kulkevan junaradan rakentamiseksi. EU-komission tuore tiedonanto arktisen politiikan kehittämiseksi ehdottaa tätä varsin suorasukaisesti. Se edellyttäisi ratayhteyden rakentamista Kolarista Kiirunaan sekä Narvikin radan vahvistamista. Tämä olisi toteutukseltaan huomattavasti halvempi ja kevyempi kuin kotimainen vaihtoehto, joka törmäisi välittömästi monenlaisiin haasteisiin, kuten saamelaisten kotiseutualueen ja kansallispuistojen koskemattomuuteen.

Ratayhteys ei kuitenkaan synny niin kauan kun alueelliset hyötynäkökohdat vievät päähuomion sen kehittämiseltä. Maakuntien intressien sijaan Suomen on kyettävä tekemään kokonaisvaltaisia päätöksiä, joissa kansallinen etu on pääroolissa. Lisäksi se edellyttäisi myös yhteispohjoismaisen rintaman rakentamista. Tässä tapauksessa sille olisi mitä ilmeisin tilaus: Suomi saisi kaipaamansa yhteyden Jäämerelle, Ruotsi investointeja rataverkkoon ja Norja täydennystä vajaateholla toimivalle Narvikin satamalle.

Yhteistyön etsiminen olisi tarpeen myös kaivosalalla. Tuorein esimerkki löytyy Terrafamesta. Tarvittavan vedenpuhdistuslaitoksen ja uusien sakka-altaiden rakentaminen helpottaisi varmasti yhtiön vesitaseongelmia, vaarallisten jätteiden varastointia sekä jatkoneuvotteluja. Pelkästään kotimaisin voimin niitä ei kuitenkaan rakenneta. Rahoitustukea tulisi hakea ulkomaisilta sijoittajilta, jolloin osa kuluista katettaisiin valtion, osa mahdollisen uuden omistajan toimesta.

Investointien puuttuminen on Suomen tulevaisuuden kohtalonkysymys. Jos rahoittajia ei löydy kotimaasta, niitä on haettava sieltä missä suomalaiset toimivat muutenkin. Sellainen ei kuitenkaan onnistu ilman merkittäviä panostuksia kansainväliseen yhteistyöhön.

Eero Yrjö-Koskinen

Kirjoittaja on Kestävän kaivostoiminnan verkoston pääsihteeri.

Kuva: Verkosto esittäytyi maaliskuussa Torontossa järjestetyssä PDAC:n konferenssissa, joka on kaivosalan tärkein vuotuinen tapahtuma maailmassa. Kuva: Heikki Sorasahi, Sitra.